Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan huonosti suunnitelluilla nettikauppasivustoilla shoppaileminen voi olla terveyshaitta. Kehnosti toimivilla sivuilla surffailun todettiin muun muassa lisäävän stressiä ja nostavan verenpainetta.
Vähintään yhtä suuri riski on telepalveluntarjoajien asiakaspalvelunumeroihin jonottaminen.
Ensiksi Monotoninen Naisääni luettelee: "Jos asiasi koskee kotipuhelimia, valitse yksi. Jos asiasi koskee..." Ihan sama, mitä. Oma asia koskee aina sitä, joka tulee viimeisenä. Litaniaa ei kuitenkaan voi jättää väliin, koska ei ole varma vaihtoehtojen lukumäärästä. Sama prosessi toistuu kolmesta neljään kertaa, kaiken huipentumana lopuksi kehoitetaan olemaan tekemättä mitään, minkä jälkeen Monotoninen Naisääni herjaa: "Valinta jäi epäselväksi." Hurjistuneena painan edellisen vaiheen numeroa ja saan jälleen ohjeen olla tekemättä mitään.
Hetken kuluttua kuulen jonotusmusiikin, sietämättömän keskinkertaista, rahisevaa jollotusta. Musiikin katkaiseva Miellyttävä Miesääni on mannaa korvilleni, vaikka se kertookin vain minun olevan jonossa, ja minua palveltavan mahdollisimman pian.
Kymmenen minuutin päästä kappale alkaa uudelleen noin neljännen kerran ja kiristelen hampaitani Miellyttävän Miesäänen tullessa jälleen linjalle. Hillitsen itseni, enkä karju tahtovani palvelua Nyt Heti. Kun Miellyttävä Miesääni jatkaa: "Palvelemme teitä myös Internetissä, osoitteessa...", en enää kykene pidättelemään, vaan ulvahdan: "Ettehän palvele! Enkä varmasti olisi täällä, jos palvelisitte...", jatkan vielä ääneen tuohtunutta motkotusta. Vielä tajuan, kuinka typerältä kuulostan.
Verenpaineeni kohoaa huippulukemiin. Pullisteleva otsasuoneni sykkii jonotusmusiikin dynaamisen kompin tahtiin. Puhelin päästää äänen, varoittaa akun olevan lähes tyhjä. Vatsalihakseni kiristyvät ja alan nytkähdellä hermostuneesti. Laturini on lainassa, jonotan kilpaa aikaa vastaan. Käteni alkavat täristä, kylmä hiki kohoaa otsalle ja jauhan makunsa menettänyttä purukumia kuin akun kesto olisi siitä kiinni. Nousen seisomaan, kävelen jalat täristen kiivaasti huoneesta toiseen toivoen, että liike-energia jotenkin muuttuisi sähköksi. Puristan puhelinta kaksin käsin, vuoroin huohotan siihen uhkauksia, vuoroin maanittelen Miellyttävää Miesääntä laskemaan minut jo eteenpäin, vaikeroin akun varoittaessa toistamiseen.
Sitten musiikki lakkaa. Hetken hermojahivelevän hiljaisuuden jälkeen kuulen pari soinnukasta tuuttausta ja Hyväntuulinen Miesääni toivottaa minut tervetulleeksi kotiin - siltä se helpotuksen lamaamissa korvissani kuulostaa. Avaan suuni, mutta hein henkäisy tarttuu kurkkuuni ja muuttuu raivon korinaksi, kun korvani juuressa piippaa kolmesti. Ääneni särkyy kohotessaan falsettiin, sitten henkeni salpautuu, ja voimattoman raivon puuskassa paiskaan puhelimeni kohti seinää. Tunnen voitonriemuista tyydytystä sen kuitenkin osuessa peiliin voimalla, joka riittää särkemään lasin. Muovinpalaset sinkoilevat ympärilläni, peilin pudotessa ehdin nähdä itseni niiden keskellä ennen kuin verisuoni katkeaa silmieni takana ja kaadun eteenpäin.
Kun minut löydetään ja käännetään selälleni, on poskeeni painunut säännöllinen kuopparivi, näppäimistön peilikuva.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti